Ultimaattinen kestävyyssuoritus

Mun Australian reissusta on nyt reilut kaksi kuukautta ja maailma näyttää hyvin toisenlaiselta kuin jokin aika sitten. Silloin ei kyllä olisi osannut aavistaa mitä tulee tapahtumaan kun reissuun lähdin helmikuun lopussa. Käsidesiä kävin hankkimassa, mutta muuten silloin reissattiin melko huolettomasti. Toki koronaviruksesta oli jo jonkinlaista informaatiota, mutta pandemiasta ei ollut vielä mitään tietoa. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen äärimmäisen kiitollinen, että ehdin tehdä reissun ja pääsin uimaan huiman suorituksen ennen kuin rajat suljettiin ja kaikki tapahtumat joka puolella maailmaa peruttiin tai siirrettiin hamaan tulevaisuuteen.

Huippufiilis uinnin jälkeen! :-)

20 km mittaisesta Rottnest Channel Swim:istä kuulin ensi kertaa jo 12 vuotta sitten kun olimme Perthissä Mastersien MM-uinneissa vuonna 2008. Jotenkin vaan jäi mieleen kytemään ajatus, että vitsit olis siistiä pystyä tekemään joskus jotain tollaista. Vaati sitten vähän pidemmän kypsyttelyn. 😃 Treeniä olin syksyn aikana kääntänyt kestävyyspainoitteiseksi ja uin kympin treenejä muutamaan kertaan. Pääasiassa kuitenkin keskityin siihen, että löydän itselleni mahdollisimman taloudellisen tavan uida. Laskin vetoja, säädin vetopituutta, palautusta ja seurasin sykkeitä. Ihan täydellisesti en pystynyt valmistautumaan monista syistä, mutta niin kuin aina ennen isoa tavoitetta pyrin ajattelemaan, että näillä mennään nyt. 😊

Lensin Dohan kautta Perthiin ja saavuin perille reilut 4 päivää ennen starttia. Aikaero sinne on 6 tuntia ja melko hyvin sopeuduin jo parissa päivässä. Näin jälkeen päin ajateltuna olisi ollut järkevää olla paikalla jo muutama päivä aiemmin, niin kroppa olisi ollut vielä paremmin oikeassa ajassa. Tähän vaan töiden puolesta mulla ei ollut mahdollisuutta. Ennen tapahtumaa kävin altaassa uimassa kerran ja meressä kaksi kertaa lyhyitä pätkiä. Mihinkään kovaan aallokkoon en päässyt uimaan, mutta teki kyllä hyvää uida pienemmissäkin aalloissa ja meduusojen seassa. Ne olivat täysin vaarattomia, mutta polttelivat silleen vähän ikävästi niin kuin nokkoset. Muuten käytin ajan rentoutumiseen ja auringosta nauttimiseen. Käytännön järjestelyjä support crew:n kanssa oli myös paljon. Koska lähtö ja maali olivat eri paikoissa oli logistiikalla iso osuus homman toimimisessa.


Karvaiset kaverit Henry ja Gracie. :-)

Support crew meeting.

Poolilla treenaamassa. :-)

Biitsillä



Tuolla kaukana se saari näkyy. :-)

Rakas tyttäreni Sanna tuli hoodeille Sydneystä pari päivää ennen starttia parin kuukauden Uuden Seelannin ja Aussien reppureissun päätteeksi. Huoltojoukot olivat siis kasassa, eväiden hankinta ja vikat aikataulut kuntoon. Kisainfo oli edellisenä päivänä ja porukkaa oli vaikka kuinka paljon. Sarin uimaseuralla oli vikana aamuna kiva perinne-uinti biitsillä. Käveltiin kilometrin verran rantaa pitkin, tehtiin kannustuskuja kaikille uintiin osallistuville ja uitiin takaisin. Lisäksi käytiin yhdessä aamiaisella - todella kiva tapa ja mukava pöhinä oli yllä. 😊 Vikana yönä ei kyllä uni oikein tullut silmään, kun ehkä vähän jännitti että miten kaikki sujuu...









Tapahtuman aamuna oli sateista, mikä oli kuulemma todella harvinaista. Lisäksi koko päiväksi oli luvattu pilvistä säätä mikä sekin oli harvinaista. Vesi oli noin 22-24 asteista. Valmisteluihin kuului aurinkorasvan huolellinen levitys - UV:t tuolla puolella maapalloa ovat hieman eri luokkaa kuin täällä. Lähtö oli aamulla klo 6 ja aurinko oli juuri nousemassa. Fiilis oli hieno, treffasin mun melojan ja sain mun kamat hänen mukaansa. Sitten vaan lähtöviivalle odottelemaan omaa vuoroa. Lähtökarsinaan päästettiin aina lähtöryhmä kerrallaan ja tilaa lähdössä oli kyllä riittävästi. Jättäydyin jo hiekalla aika takariviin niin ei tullut törmäyksiä. Kiirehän siinä ei kyllä ollut mihinkään. 😊 Lähtö näkyy täältä.

Kohta mennän. :-)

Veneet odottelevat uimareita.

500 m uinnin jälkeen piti löytää oma meloja. Garyllä oli pyöräilykypärä päässä, missä oli Suomen lippu ja vielä lisäksi lippu kiinni kanootissa. Aika helposti löydettin toisemme vaikka aikamoista tungosta oli havaittavissa. Sitten 1500 m kohdalla oli sellanen iso vanha purjelaiva, mikä näkyi kyllä veteen tosi selvästi. Siihen mennessä piti löytää oma vene. Vähän aikaa piti etsiskellä, mutta ei siinä kyllä minuuttia tai kahta kauempaa mennyt aikaa - tuomaristo oli hyvin siinä auttamassa. Sitten vaan piti löytää hyvä rytmi, etäisyys melojaan ja antaa vaan mennä rennosti. Aallokkoa oli heti alusta lähtien. Pinnalle se ei näytä kovinkaan kummoiselta, mutta vedessä asia on ihan eri. Alkuun pidin rentoa, mutta kuitenkin hyvää rytmiä yllä ja pyrin pitämään vedon niin taloudellisena kuin mahdollista. Jokainen veto oli erilainen ja vettä piti lukea ihan koko ajan. Ihan alusta lähtien kyllä tajusi sen että ajatus ei saa harhailla hetkekään vaan fokus on oltava tasan ja vain siinä hetkessä. Kun meloja oli tarpeeksi lähellä oli helppo uida. Tuuli oli idästä ja pohjoisesta ja virtaukset saaren lähellä pohjoisesta etelään niin reittiä piti säätää sen mukaan. Kukaan ei tolla reitillä pysty uimaan suoraan vaan aina tulee lisäkilometrejä aallokon, tuulen ja virtausten vuoksi. 






Tankkaussuunnitelma oli sellainen, että uin ekan tunnin ilman juomaa ja sitten 20 minuutin välein jotain suuhun. Mulla oli sellaisia pikkupulloja, missä oli urheilujuomaa, elektrolyyttijuomaa, geeli-vesiseosta ja pelkkää vettä. Lisäksi suunnitelmissa oli syödä banaania, pullaa ja patukkaa joka kolmannella syötöllä. Tästä piti luopua koska heti ekat banaanit tulivat aika nopeesti ylös. Sen verran rankkaa oli kropalle se merenkäynti. Menin sitten nestemäisillä ja otin geeli-vesiseosta sitten useammin. Meloja syötti mua alkuun ja kun alkoi olla vähän väljempää ja päästiin veneen lähelle alkoi Sanna hoitaa hommaa. Pullo viskottiin veteen narun päässä ja vedettiin sitten takaisin. Ravintotauot eivät olleet kovinkaan palauttavia - vettä piti polkea ihan kunnolla ja aallokossa ei pystynyt kovinkaan paljon lepäämään. Toisaalta veden poljenta oli hyvästä koska liike alakropalle oli erilaista kuin vaparin potku. Nivuset saivat vähän lepoa ja toisenlaista liikettä. 






Laskin alkuun ajan kulua ravintotaukojen mukaan ja noin neljään tuntiin pysyinkin laskuissa mukana. Noin 14 km kohdalla jouduttiin virtauksiin, mikä hidasti matkan tekoa. Vähän matkaa piti uida virtausta vastaan ja se näkyi kyllä hyvin kun tuijotti pohjaa ja tuntui ettei liiku mihinkään. Aallokko alkoi olla myös todella rankkaa. Taivas pysyi pilvessä eikä lämmittävää aurinkoa tullut selkään. Kylmyys alkoi iskeä ja jalkoihin, nivusiin ja pakaroihin alkoi sattua siinä vatkaamisessa. Valehtelematta korkeimmat allot olivat huoneen korkuisia. Välillä oli alhaalla ja sit taas ylhäällä. Jossain vaiheessa keksin uida rinulia, jotta saisin jalat enemmän liikkeelle. Helpotti kyllä ja jatkoin sitten niin loppuun asti. Vauhti toki siinä vähän hidastui, mutta kroppa lämpeni kun sai jalkojen isot lihaksen mukaan. En kysynyt matkan aikana kuin pari kertaa kuinka paljon ollaan menty. Ekan kerran kun kysyin niin kippari Pierre sanoi: "We are well over half way." Se oli hieno uutinen siinä kohtaa!

Oikeastaan kaksi kertaa oli aika epätoivoinen olo: silloin kun aallokko oli todella kovaa ja silloin kun nivuset olivat kipeimmillään. Kylmä vaivasi kyllä, mutta olotila pysyi samana eikä pahentunut niin sen kesti ihan hyvin. Mutta niin vaan alkoi maalisuora tulla lähemmäs. Kokeneemmat sanoivat jo etukäteen että kannattaa jättää voimia loppuun koska "the last 4 km are the toughest". Olivat oikeassa. Ristiaallokkoa pukkasi joka suunnasta ja tuntui että muutaman vedon jälkeen mennään aina vähän taaksepäin. Siinä kohtaa piti vaan luottaa, että kyllä mä tän klaaraan. Muiden uimareiden näkeminen myös auttoi tsemppaamaan. Vene erkani linjasta kilsa ennen maalia ja 250 m loppusuora uitiin ilman melojaa. Aika siistiä nähdä se punainen poiju, mistä loppusuora alkoi. Ennen maalia toimitsijat seisoivat vedessä ja läpsivät ylävitosia maaliin tuleville. Kaikkien nimet kuulutettiin ja ihana oli tuuletella ja köpötellä maaliviivan yli. 😊 Mä siis oikeesti pääsin maaliin asti!







Maalissa! Huippufiilis!

Maaliintulo näkyy tästä. Maaliviivan yli kun pääsin, sain mitalin kaulaan ja sain tuolin alle. Juomapullo kädessä alkoi heti täristä ja sitten koko kroppa. Sain peittoa päälle, kuumavesipullon syliin ja hoitaja tuli kyselemään vointia. Happisaturaatiot mitattiin ja kropan lämpötila, joka oli 35 ja osia. Kroppa oli siis ehtinyt jäähtyä jo, mutta tärinä oli hyvä merkki siitä että lämpeneminen lähti liikkeelle. Mut talutettiin lääkintätelttaan ja makoilin siellä vällyjen alla lämmittelemässä ja sain nesteitä reilut puoli tuntia. Tärinä alkoi hellittää vähitellen. Kehuin lääkärille että mun tytär, joka on just valmistunut lääkäriksi tulee varmasti hakemaan mua. Sannan tultua paikalle lääkäri vaihtoi lääkärikielelle ja siinä ne keskustelivat mun tilasta. 😀 Vähitellen sitten pääsin elävien kirjoihin ja suihkuun.


Lämmittelemässä :-)



Soolo-uimareista otettiin vielä ryhmäkuva ja päästiin sitten upeassa auringonlaskussa takaisin mantereelle. Mun loppuaika oli 7 h 44 min, millä olin kokonaisuudessaan sijalla 282 ja naisissa 91. Kaiken kaikkiaan soolo-uimareita pääsi maaliin 414. Mun kippari arvioi mun kokonaismatkaksi virtaukset, tuuli ja aallokko huomioiden noin 25 km. Omalla nimellä kaiverretun mitskun lisäksi maaliin pääsystä sai repun, hupparin, paidan ja pyyhkeen. Sitten vielä sain oman uniikin soolo-uimarin järjestysnumeron - olen Rottnest Channel solo swimmer no 2591. Numero 1 on uitu jo vuonna 1956.



Rottnest Islandin erikoiseläin quokka oli hyvin ihmisläheinen. :-)



My crew. 💗



Tän kisan ehdoton edellytys on support crew. Yhteistyö pelasi meillä saumattomasti ja oli siistiä vaan uida kun susta huolehditaan. Thank you my crew! 💗 Lisäksi tietysti kiitos Sari ja Titus! 💗 Ilman teitä en olis tätä päässyt kokemaan.

Näin pitkän matkan uiminen on fyysisen suorituksen lisäksi ihan yhtä paljon kiinni päästä. Henkisiä voimavaroja piti kaivaa matkan varrella. Kyky keskittyä tasan siihen hetkeen ja luottamus omaan tekemiseen olivat avainasemassa. Kun mennään sellaisille alueille, missä ei ole koskaan aiemmin käynyt on oltava nöyrä haasteen edessä tervettä itseluottamusta unohtamatta. Malvelan Make kietytti asian hyvin tässä Hesarin jutussa: "Jos ihmisellä ei ole kehossa olevaa itseluottamusta, niin on vaikea ylittää itseään." Mistä se kehon itseluottamus sitten tulee? Hyvästä treenistä tottakai, mutta myös siitä, että saa pidettyä kehon ja mielen tasapainossa. Välillä kyllä ihmettelen miten voin nyt 54-vuotiaana pystyä tällaiseen. Treenikilometrit eivät ole olleet huimia, mutta aina kun olen veteen hypännyt oon tehnyt asioita ajatuksella. Mun perusluonteeseen taitaa kuulua tietynlainen hulluus,  sitkeys ja uskallus ottaa huimiakin haasteita. 

Itseni kyllä ylitin isosti tässä haasteessa. 😊




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Talviuinnin MM - kultaa ja hopeaa